tiistai 27.6.2017 Elviira, Elvi

Häpeämättömän kotiseutuhenkinen

Ettemme unohtaisi

Elämässä on asioita, jotka olisi parasta unohtaa, jos vain voisi. Usein myös unohdamme, vaikka tulisi muistaa. Joka vuosi toukokuun kolmantena sunnuntaina vietämme Suomessa Kaatuneitten muistopäivää. Silloin pysähdymme ja muistamme kaikkia niitä, joiden elämä on loppunut ennenaikaisesti sotien takia.

Vanha sanonta kuuluu: ”homo homini lupus” eli ”ihminen on ihmiselle susi”. Tuo toteamus on kuitenkin suuri loukkaus susia kohtaan. Sudet näet tappavat syödäkseen. Ihminen tappaa yleensä aivan muista syistä.
Sodat ovat siitä kauheita esimerkkejä. Ihmiskunnan historia on sotien ja väkivallan historiaa ja mitä olemme noista kauheuksista oppineet? Emme yhtään mitään. Väkivalta jatkuu ja sodat sen kun jatkuvat. Tappamisen välineet vain ovat kehittyneet entistä tehokkaimmiksi.

Me suomalaiset olemme saaneet elää viime vuosikymmenet rauhan aikaa ja kuinka hartaasti toivomme, että tuo aika ei koskaan päätyisi. Jotta arvostaisimme tätä rauhaa ja myös työskentelisimme sen säilymisen puolesta, on hyvä pitää mielessä mitä on tapahtunut.
Siksi meillä on Kaatuneitten muistopäivä, jolloin muistamme erityisesti 1900-luvun tapahtumia. Muistamme kuinka 1918 sisällissodassa ja sen jälkeisissä teloituksissa ja vankileireillä kuoli eräiden laskelmien mukaan jopa 36 000 suomalaista. Vuosien 1939–45 sodissa kaatuneita oli 96 000. Sotaleskiä jäi 30 000, sotaorpoja 55 000 ja lapsensa menettäneitä vanhempia 100 000. Haavoittuneita  tuli 188 000, joista monien vammat jäivät pysyviksi.

Tilastoilla ei ole tunteita. Emme edes pysty kuvittelemaan sitä suunnatonta tuskaa, surua ja kaipausta, mitä tällaiset menetykset toivat tulleessaan. Englannissa ja Kanadassa kaatuneitten muistopäivän mottona on ”Lest We Forget” mitä parhaiten suomentuu sanoilla ”Ettemme unohtaisi”. Tuo kehotus esiintyy Raamatussa, mutta ajatus on otettu Rudyard Kiplingin kuuluisan runon kertosäkeestä.
Kukaan meistä ei ihannoi sotaa. Mutta unohtaa me emme saa. Siksi ihmetyttääkin, miksi tänä vuonna oli kirkkoja, joiden ovet pysyivät kaatuneitten muistopäivänä kiinni ja sankarihautoja, joiden muistopatsaille kukaan ei jättänyt seppeleitä.
Sääli. Olemmeko jo unohtaneet?
Pelottaa.

Jätä kommentti

*