perjantai 26.4.2019 Terttu, Teresa, Tessa

Häpeämättömän kotiseutuhenkinen

Eläimet kotiovellamme

Kaupungistuminen etenee, sanotaan. Entistä useammat muuttavat maaseudun rauhasta kirkonkylään, kirkonkylästä isompaan kaupunkiin, isommasta kaupungista pääkaupunkiseudulle.

Mutta tämä ei koske pelkästään ihmisiä. Sama trendi näyttää olevan eläinmaailmassakin.

Silloin kun asuin vielä maaseudulla, saatoin pitää itseäni onnekkaana jos näin kerran vuodessa jäniksen. Yleensä havainto jäi vain jälkien asteelle.

Mitenkäs on nyt.  Asun Iisalmen keskustan tuntumassa, ja rusakkoja pomppii kadulla auton valokiilassa harva se ilta. Kerran kolme lihavaa rusakkoa piti torikokousta keskellä parkkipaikkaa – puolenpäivän aikaan sunnuntaina. Eivätkä vaivautuneet pahemmin edes väistämään, päinvastoin: katsoivat että mitä se tuo kaksijalkainen tulee häiritsemään heidän palaveriaan.

Ilvestä en ole onnistunut näkemään ikinä, vaikka veljeni, äitini ja kissani(!) ovat sellaisen bonganneet, veli useammankin kerran. Entäs nyt: ei tarvitse kuin etsiytyä Iisalmen kaupungintalon rappusille, niin ilvekset tulevat melkein syliin. Saukkoja pyörii sataman tuntumassa, ja myös ketut ja haukat seuraavat saaliseläimiään taajamiin.

Hirviä tormuilee syksyisin kaupunkien keskustoihin, ja kauriit ruokailevat kukkapenkeissä.

Jos siis luontokuvausta haluaa harrastaa, kannattaa pakata kamera autoon ja lähteä kaupunkiin. Siinäpä on ihan hyvä lämpimästä autosta käsin sihtailla kameran linssin läpi ja odottaa, että Vuoden luontokuva sattuu kohdalle.

 

Pitää vielä kertoa yksi tarina ilveksistä.

Kotipaikallani Vesannolla sattui nimittäin kohtaaminen, joka olisi saattanut päättyä traagisestikin. Meidän kissan osalta, nimittäin.

Kas, kun kissa oli istunut kuin puujumalankuva pihassa ja tuijottanut herkeämättä pellolle päin. Äiti oli mennyt katsomaan, mikä se niin kissan mielenkiinnon oli herättänyt – ja huomannut tumman hahmon pellolla parinkymmenen metrin päässä. Mikäs se siinä, koirako kenties… No eikö mitä, vaan ilmetty ilves!

Ilves ja kissa olivat tuijotelleet toisiaan silmiin aikansa, ja vasta kun äiti oli mennyt hätistelemään ilvestä kauemmaksi, oli kissakin herännyt transsistaan: salamana se oli suihkaissut kujaan, noussut pystysuoraa lautaseinää ylös kuin tyhjää vain ja tallin ylisiltä seurannut silmät pyöreinä tapahtumien kehittymistä.

Eipä sitä sitten enää muuta tapahtunut, kuin että ilves oli loikannut metsään ja äiti siirtynyt tupaan. Kunhan oli ensin kissittänyt kissan mukaansa turvaan neljän seinän sisälle.

 

Toisen kerran olin jo ihan varma että olin bongannut suden.

Olin ajamassa pikkuteitä myöten Sonkajärvelle, kun yhtäkkiä tien yli loikkasi harmaa iso koiraeläin. Susi – ja ihan varmasti! Olin jo ihan onnessani, että viimeinkin näin sen.. kunnes ”susi” kääntyi sen verran, että huomasin sen kaulaan kiinnitetyn punaisen huivin.

Taisivat koiran omistajat arvata, että susialueilla koira kannattaa kyllä ”merkitä” koiraksi, ettei muille tule virhearviointeja.

Tai mistäs minä tiedän: ehkä kyseessä oli juuri se susi, joka oli syönyt Punahilkan. Ja vain punainen huivi oli jäänyt jäljelle…

 

 

Kommentit

  • Ritva Repo

    Ihana juttu . Espoossa on myöskin villien jäljillä . Minun rapullani on kissalle hätä apu koppi ,siltä varalta jos en ennätä heti ovea avaamaan .Muutama vuosi sitten oli yöllä satanut kevyen lumen . Aamulla kauhistuin suuria kissanjälkiä lumessa. Oli käynyt kurkkaamassa koppiin. Rannalta tullut ja poistui kalliolle

Jätä kommentti

*