perjantai 29.5.2020 Oiva, Oliver, Olivia, Oivi

Häpeämättömän kotiseutuhenkinen

Ilonpilkkuja

Koronakaranteeni jatkuu, mutta kaikista rajoituksista huolimatta elämään löytyy pieniä ilonpilkkuja jokaiselle päivälle. Vilskettä keittiön ikkunan alla, pihan perällä ja lenkkipolun varrella – siinä se koronavirus vähäksi aikaa unohtuu!

Kun koronarajoitukset alkoivat, kadut hiljenivät, eikä meilläkään näkynyt muuta liikettä kuin tavarantoimittajat, jotka kantoivat koteihin ruokaa ja paketteja milloin mistäkin liikkeestä. Joskus aamulla joku uskaltautui itse kauppaan ja myöhään illalla lenkille. Vähitellen naapurin lapset saivat toisesta naapurista yhden tai kaksi lasta leikkimään.

Kun huhtikuun loppupuolella ilmoitettiin, etteivät lapset ilmeisesti voi tartuttaa virusta aikuisiin, alkoi kadulla kunnon vilske. Sää suosi, joten naapuri pystytti kadulle pienen koululuokan, johon lähistön samanikäiset lapset osallistuivat joka iltapäivä. Viikonloppuisin kadulla leikitään milloin mitäkin: olemme ilolla katselleet ikkunasta naamiaisasuisten lasten marssivan jonkun lapsen syntymäpäiville; mielenkiinnolla seuranneet yhden pienokaisen opettelevan polkupyöräilyä; nähneet yhden lapsen joutuvan täysin hurmioon, kun kadulle tuotiin minikokoinen biljardipöytä ja nauttineet lasten ilosta Kuninkaanpäivänä, kun aikuisetkin pukeutuivat oranssiin ja hassuttelivat pienten kanssa lyhyellä polkupyörälenkillä omalla kadulla.

 

Mutta naurunaiheita löytyy myös takapihalta. Meillä ruokitaan vieläkin lintuja. Yhdessä “häkissä” korkean rautatangon päässä on rasvapalloja, joissa on siemeniä. Päivän aikana ruokailijoita riittää: talitinttejä, varpusia, punarinta ja jopa vihreät papukaijatkin yrittävät saada nokkansa niin pitkälle, että pääsisivät käsiksi siemeniin – ei ole vielä onnistunut.

Yhtenä aamuna näin rasvapallon heiluvan oudosti ja huomasin ohuen siimahännän roikkuvan… Hiiri! Mutta kuinka se oli päässyt niin ylös? Avasimme takaoven ja hiiri hyppäsi alas ja pakeni paikalta. Sille hyppy oli varmaan kuin se olisi pudonnut pilvenpiirtäjästä. Seuraavana aamuna hiiri oli jälleen aamiaisella. Jäimme odottamaan, kunnes se lopettaisi ruokailun ja lähtisi pois. Kylläpäs se kesti! Miten sellainen otus voikaan syödä niin paljon? Mutta vihdoinkin maha oli täysi ja hiiri laskeutui kaikessa rauhassa tankoa pitkin alas ja juoksi jonnekin kasvien sekaan.

Sitä seuraavana aamuna näimme hiiren kiipeävän aamiaiselleen. Hyvin kävi sekin. Mutta sitä iloa ei kestänyt kauan, sillä varpusella oli myös nälkä: se lensi ruokapaikalle, nokkaisi hiirtä hännästä ja valloitti paikan itselleen. Hiiri ei hypännyt alas vaan laskeutui rauhassa tankoa pitkin. Varmaan ne jo tunsivat toisensa… Mutta Mikillä on varmaan jossain Minninsä, joten harkinnassa on pikaiset toimenpiteet.

Äskettäin koin tuplailon, kun nypin pihan perältä rikkaruohoja ja satuin nostamaan yhtä kiveä, jonka olin jo vuosia sitten nimennyt sammakkokiveksi, sillä sen alla asui aina kesällä iso rupikonna. Siellähän se konna taas kyyhötti kiven alla puoliksi mullan alla! Kesä on tullut! Pari päivää sitten nostin yhden kyljellään olleen tyhjän kukkaruukun maasta ja sain sätkyn, kun sieltä katseli ruskea otus. Toinen, pienempi rupikonna! Tästähän hauska koronakesä tuleekin!

 

Lähes jokailtaisen lenkin aikana ilonaiheita tulee vastaan melkein joka kerta, kun koirien ulkoiluttajat ovat yleensä liikkeellä samaan aikaan. On koiria, jotka kuuntelevat ja on koiria, jotka kuulevat, mutta eivät halua kuunnella – ja siinäkös riittää hauskaa katsojille. On myös koiria, jotka aliarvioivat puistossa lojuvien oksien pituuden ja painon… ja koiria, jotka ovat niin riemuissaan puiston vapaudesta, etteivät pysty lopettamaan ympyrässä juoksemista… ja joskus nämä koirat kohtaavat…

Eivätkä koirat ole ainoat eläimet, joita puistossa talutetaan; ilonpilkku on myös pieni, pullea poni kävelyllä omistajansa kanssa ja valkea pieni hevonen, jota myös talutetaan narussa vierellä kuin koiraa. Kun niitä katselee, tulee väkisin hyvälle tuulelle!

Pysykää terveinä ja nauttikaa elämän pienistä ilonpilkuista!

Jätä kommentti

*