perjantai 6.12.2019 Niilo, Niko, Niklas, Niki, Nikolai

Häpeämättömän kotiseutuhenkinen

Lietsotaanko maaseutua tuhoon?

Kunnan ylläpitämä uimahalli pikkuruisessa Pohjois-Suomen taajamassa laittoi miettimään sitä isoa rahanmenoa, joka polskimisen tarjoamiseen uppoaa. Ystäväni närkästyi ajatuksestani. Hänen mielestään pikkuruisten kylien ihmisiin on panostettava samalla tavalla kuin muihinkin Suomen kuntalaisiin, sillä ihmisillä on oikeus hyvinvointinsa ylläpitoon.

Ystäväni ajatus tuntui perustellulta. Ihmisistä on pidettävä huolta ja toimivilla palveluilla on iso vaikutus ihmisen hyvinvointiin.

Pienet suomalaiset kunnat ja kuntien asukkaat nähdään taakkana Etelä-Suomen sykkeestä katsoen. Se minne rautatie etelässä päättyy, nähdään kaiken alkuna ja juurena, hermoverkoston keskuksena, josta yhteydet muualle lähtevät joko voimakkaina tai ei niin voimakkaina.

Kuluneen vuoden julkisia puheenvuoroja seuraamalla on ollut ikävää seurata, kuinka pääkaupunkiseudun ulkopuolinen elämä nähdään yhtenä joukkona, jonka tulevaisuus tyrmätään tappiolliseksi. Reetta Räty pohtii Ylen kolumnissaan kuinka iso määrä elämää jää Helsingin ja muun Suomen väliin. Hän kysyy, onko maakuntien tuhon lietsonnalla itseään toteuttava ennuste. Miksi kukaan olisi kiinnostunut rakentamaan omaa tulevaisuuttaan paikkaan, joka on julistettu häviäjäksi.

On  ikävää ajattelua nähdä ihmisten kotikunnat ja niiden asukkaat rasitteena. Ilman ihmisiä ei kuitenkaan ole myöskään voimavaroja. Elämämme säilyy monimuotoisena ja kestävämpänä, kun meillä on erilaisten ihmisten muodostama joukko yhdessä asuttamassa eri paikkoja.

Ihmisellä on oikeus valita, missä hän asuu. Toisaalta tämä ei käytännössä täysin päde, sillä ihmisen oikeus tehdä töitä ei välttämättä aina toteudu siellä, missä ihminen haluaisi asua.

Emme voi luoda menneisyytemme työpaikkoja uudestaan trumpilaisen politiikan tavoin. Me voimme vain satsata siihen, että uudet syntyvät työpaikat ovat sellaisia, jotka mahdollistavat työskentelyn myös kasvukeskuksien ulkopuolella. Kehittyvä teknologia, digitalisaatio ja etätyöskentelyn mahdollisuudet ovat avaimia tähän.

Puheemme ja tekomme vaikuttavat tulevaisuuteen. On kestävää tulevaisuuden kannalta, että ihminen myös itse osallistuu aktiivisesti asuinpaikkakuntansa toimintoihin ja palveluihin niin käyttäjänä kuin tuottajana. Jos ei itse ole valmis osallistumaan tai antamaan omaa panostaan omien kykyjensä ja vointinsa mukaan, onko toisaalta oikeutta myöskään vaatia sellaista toisilta?

Vielä emme voi päättää homman häviäjää; tasapeli saattaa tuntua välillä kaukaiselta, mutta ehkä se on silti mahdollinen.

Jätä kommentti

*