perjantai 26.4.2019 Terttu, Teresa, Tessa

Häpeämättömän kotiseutuhenkinen

Makeaa mahan täydeltä ja yli

Saan eteeni suklaakonvehdin. Tuntematon kahvilan asiakas laittaa käärenamusen pöydälleni ja sanoo, ettei voi syödä makeaa. Että minulle varmaan kelpaa. En tiedä mistä hän niin päätteli, mutta tottahan toki kelpaa. Kiitän ja  jään miettimään, kuka se on semmoinen, joka ei voi syödä yhden konvehdin verran makeaa erikoiskahvinsa kera.

Minä olen kerran tilannut kahvilassa kaverini kanssa kokonaisen kakunkin kahvin kaveriksi. Ja vielä syönyt sen. Ei ole ongelmaa makean kanssa.

En tiedä, kannattaisiko sellaisella asialla leveillä kuitenkaan. Onhan se täysin turhaa vetää makeaa mahan täydeltä.

Meidät koukutetaan sokeriin pienestä pitäen. Kun olemme päässeet sokerin makuun, sitten meidän kuitenkin pitäisi osata kontrolloida itseämme makeanhimojemme kanssa. Käymme jatkuvasti taisteluita sen kanssa, milloin voimme mennä viettiemme matkassa.

Suurin osa sosiaalisista tilanteista käpertyy ruoan ympärille, työpaikan kahvipöydässä notkuu useinkin jos jonkinmoista herkkua ja piilosokeri vaanii siellä sun täällä.

Sitten meille muistutetaan, että kohtuus kaikessa, niin homma toimii. Tämän yhteiskunnan yltäkylläisyyden ajassa kohtuuden toiselle puolelle on vaan pirun helppo lipsua.

Eikä siitä mielestäni voi pelkästään syyttää itseään –  toisin kuin elämäntaito-oppaat tahtovat väittää ja korostavat kaiken olevan omasta tahdosta kiinni.

Minä tykkään huoltoaseman mainoksista, joissa kehotetaan syömään pulla päivässä.

Meitä kiusataan. Se on sama kuin levittäisi uudet legopalikat lattialle mutta kieltäisi sitten legofanaattista lastaan koskemasta niihin. Siinä ne munkit hikoilevat pöydällä ja joutuvat sitten biokeräykseen, jos ei niitä pois napsi. Ei kai tällaista kohtaloa voi munkeille suoda. Parempiin suihin.

Välillä haaveilen sellaisista ajoista, jolloin suklaakakut eivät olleet peruskauraa vaan appelsiini oli pohjolan asukkaiden arvostama jaloaarre, joka saapui pimeinä talvikuukausina värittämään ihmisten tupia.

Vielä kolmen kuukaudenkin päästä joulun jälkeen hyllyssäni on konvehtirasioita. Tuskin olen ainoa. Joskus niitä löytyy vielä kesälläkin. Eikä se johdu siitä, että niitä varta vasten olisi halunnut säästellä niiden ainutlaatuisuuden takia vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että niitä oli vain liikaa. Niillä ei ole samanlaista uniikkia olemusta kuin aiempien aikojen appelsiineilla, jotka hivelivät makunystyröitä merkityksellisellä tavalla.

Ei ole epäilystäkään, ettemmekö ymmärtäisi ruokavalion merkitystä terveydellemme. Tiedämme jopa aivan liikaa ja siksi meitä saattaa ahdistaa, kun korvapuusti matkaa ruokatorvessa kohti mahalaukkua. Kurjaa.

Ongelma on siinä, että on usein hankala tehdä sellaisia valintoja, jotka tukisivat terveellisempää tietä  ollessamme jatkuvien houkutuksien ympäröimänä.

Jos vie työpaikalle pussillisen porkkanoita, niin saa taatusti lättyyn. Kannattaa kuitenkin kokeilla. Jos se joillekin aiheuttaa ikävyyksiä, niin popsikoot porkkanoita tuskiinsa.

Jätä kommentti

*