torstai 13.12.2018 Seija

Häpeämättömän kotiseutuhenkinen

Miituu

Jos joku ei vielä tiedä, mikä on #metoo niin asuu varmaan jollain eri planeetalla: niin paljon kyseinen some-kampanja on a) herättänyt huomiota ja b) johtanut käytännön toimiin – lähinnä joidenkin seksuaalista häirintää tehneiden miesten töiden boikottiin.

Amerikastahan se kaikki alkoi, mutta kyllä häirintää on ollut maailman sivu ihan joka paikassa. Se on sukeltanut niin arkielämään – ja siitä on tullut niin normijuttu – ettei siitä ole osattu edes elämää nostaa. Ennen kuin nyt.

 

Hyvä että on elämä nostettu. On ihan turha väittää, että no nytkö sitä ei uskalla naisia edes kehua, saatikka että yrittää muuten hurmata, kun heti löytää itsensä lehtien lööpeistä tai joltakin somen mustalta listalta.

Ja pöh! Jokainen normaalijärjellä varustettu miehenpuoli tietää kyllä tasan tarkkaan, missä menee häirinnän rajat.

Toisekseen on sanottu, että no miksi ne häirityt naiset eivät nostaneet metakkaa silloin kun heitä kourittiin tai muuten häirittiin! Miksi he purkautuvat vasta vuosien tai kymmenien vuosien jälkeen.

Niin – mikseivät?

Omien nuoruuden kokemusten perusteella voin sanoa, että sitä niin hämmästyy ja kauhistuu, ettei kerta kaikkiaan osaa ruveta metelöimään. Sitä jäätyy – siksi, koska ei voi uskoa näkemäänsä, kuulemaansa ja kokemaansa. Sitä, että kadulla vastaan tuleva, sinänsä järjelliseltä vaikuttava mies kommentoi suureen ääneen rintoja. Tai mölyää takapuolen suuruudesta. Tai junassa vierustoveri rupeaa kopeloimaan. Tai…

Käy niin kun usein käy: ne oikeat sanat ja oikean tavan reagoida keksii vasta paljon jälkeenpäin.

Mutta sitten kun tähän asiaan on osannut henkisesti valmistautua, niin avot. Voin sanoa omalta kohdaltani, että se seuraava ruumiinmuotojeni kommentoija sai kyllä sellaisen ryöpytyksen vastaansa, että korvat soivat varmasti yhä! Vieläkin tunnen suurta nautintoa muistaessani huutelijan häkeltyneen loukkaantuneen vastakommentin: ”Että mitenkä se nyt noin…”

Yksi takaapäin huudellut mies lähti pakoon, kun käännyin keskustellakseni hänen kanssaan soveliaista käytöstavoista.

 

Väitän, että harvassa ovat ne naiset, jotka eivät olisi jonkinlaista häirintää kokeneet.

Hassuinta ­– ja epäoikeudenmukaisinta – asiassa on se, että häirinnän sattuessa häpeää kokee nimenomaan se häirinnän kohde: siis yleensä nainen. Että ”nyt minä olen jotenkin epäkelpo, kun se toinen noin teki tai sanoi”.

Häpeää niin paljon, ettei kehtaa kertoa asiasta kenellekään. Edes toisille naisille.

 

Ihminen on ihmiselle liian usein pahempi kuin susi, ja häirinnässä, niin kuin kiusaamisessa yleensäkin, heikkous huomataan ja heikon kimppuun hyökätään. Kyse on nimenomaan vallasta ja sen käytöstä.

Minkäänlaista häirintää ei tarvitse sietää.  Siitä kannattaa nostaa meteli. Ihan saman tien.

Jätä kommentti

*