Kolumni: Hiiriä ja ihmisiä

Päivi Laitinen

Murteet ovat hauska juttu. Tämän huomasin jälleen joitakin viikkoa sitten, kun äitini ja minä laitettiin syöttiä hiirenpyydykseen. Siis hiirennakkiin. Sillä seurauksella tosin, että superherkäksi herennyt nakki napsahti virityksen aikana omaan peukalooni. Eikä vain kerran, vaan peräti kolmesti!

Aloin jo tuntea suurta sympatiaa hiiriä kohtaan – mutta se on tässä sivujuonne. Sillä tarkoitus on puhua hiirennakista. Tai hiirenlitskusta, kuten eräs sukulaiseni pyydystä kutsui.

Kun kerroin näistä pyydystysmetodeista kavereilleni Nilsiässä ja Ylä-Savossa, kertomus herätti suurta naurunsekaista hämmennystä: "Siis NAKKI??? Onko teillä siellä hiirille omat makkaratkin...". He eivät olleet kuulleetkaan mistään hiirennakista. Ei: siellä puhuttiin joko rämpsystä tai räpsystä.

Vielä suuremmat kierrokset asia sai, kun kerroin asiasta facebookissa. Kuulemma ainakin Pohjanmaalla pyydyksistä käytetään nimitystä killeri tai killerö! Osuva nimi, kieltämättä!

Hiiristä voi jatkaa sopivasti ruoka-asioihin. Jokaisella kunnallahan on oma perinneruokansa, ja Vesannolla se on tohraperu. Jaa että mitäkö se? No tohraperua saa, kun kuorii ja keittää potut ja survoo ne muusiksi, ja heittää joukkoon pannussa käristettyjä sianlihasuikaleita rasvaliemineen. Kulinaristit voivat lisätä myös sipulia. Hippusellinen suolaa, ja se on siinä!

Ruoka on joillekin elämää suurempi herkku, mutta siihen joukkoon en minä kyllä kuulu.

Onko teillä siellä hiirille omat makkaratkin...

Mutta joka tapauksessa: meillä kotona tohraperua ei kutsuttu tohraperuksi, vaan puistikkaaksi. Nimityksen alkuperä pysyi pitkään mysteerinä, sillä puistikkaasta eivät puhuneet muut kuin me ja lähinaapurit. Arvelin jo, että josko nimi tuli siitä kun ihmisiä puistatti syödä moista evästä, mutta ei sentään.

Ilmeisesti isäni sisaruksineen oli ensimmäisen kerran maistanut ko. perinneruokaa tätinsä luona Puisto-nimisessä talossa. Siitä muotoutui sitten nimi ruoallekin: puistikas.

Murteet ovat hauska juttu, sen olen huomannut aiemminkin. Esimerkiksi opiskellessani Oulussa. Keskusteltiin kerran kavereiden kanssa siivouksesta, ja siinä tahtoivat jo mennä sekaisin pesuvälineet ja vanhat soittimet. Siis meillähän se vanha kankaanretale jolla luututaan lattioita, on nimeltään luuttu. Ja vettä on astiassa jonka nimi on sanko. Vaan ei siellä. Rovaniemen liepeiltä kotoisin oleva kaverini sai naurukohtauksen, ja siitä toivuttuaan evästi minua, että luuttuhan on soitin! Heillä pesuväline on luutu, ja sanko on sankko.

No. Jotta oikeaan sanavalintaan löytyisi jokin roti, päätimme kääntyä yhteisen ystävämme puoleen. Hän oli kotoisin Etelä-Suomesta. Että mitenkäs heillä, onko luutu luuttu ja sanko sankko, vai toisinpäin. No ei mitään näistä! "Meillä sanotaan vain että rätti ja ämpäri", totesi hämmentynyt ystävämme.

Kommentoi