Hiljattain Sonkajärvellä Rutakon Taikayössä vieraillut toimittaja-kirjailija Matti Rönkä on kielimiehiä: pitkä ura telkkarin uutisissa vaati hyvää suomen kielen osaamista ja käyttöä, ja samaa on tarvittu työuran jälkeisellä kirjailijanuralla.
Sillä erolla, että romaaneja kirjoittaessa kielen kanssa voi jo vähän villiintyäkin.
Kun juuret yltävät syvälle Savon sydänmaahan, on selvä että sillä on vaikutuksensa myös kieleen ja mieleen. ”Kyllä minä siinä kielessä ja ajattelussa olen kasvanut”, Rönkä itse myönsi.
Ja mainitsi, kuinka savolaisen kanssa eläminen on kuin verbaalisessa pallomeressä askeltaisi: jalan alla ei ole koskaan ihan varmaa pohjaa.
Toisin sanoen: savolaisen puhuessa vastuu siirtyy kuulijalle.
Murteet ovat nousseet häpeänaiheesta yhdeksi ihmisen persoonallisista piirteistä.
Kun itse olin nuori, oli normaalia yrittää liudentaa omaa murretta. Kyllähän sitä kotona ja kavereiden kesken ja koulussa puhuttiin, mutta virallisemmissa yhteyksissä tai pääkaupunkiseudulla käydessä kieli yritti väkisin muklautua suussa eri asentoon.
Yritys oli kylläkin turha. ”Mistä sä oot kun puhut noin jännästi?” – ja minä kun kuvittelin puhuneeni mitä parhainta kirjakieltä.
Ajat ovat kenties muuttuneet: murteet ovat nousseet häpeänaiheesta yhdeksi ihmisen persoonallisista piirteistä. Ja kun väestö sekoittuu ja tuttavapiiriin kuuluu ihmisiä usealtakin murrealueelta, oma kieli nähdään rikkautena.
Jos historia olisi mennyt toisin, savo saattaisi olla juuri sitä korrekteinta kirjakieltä. Herra nimeltä Carl Axel Gottlund (1796–1875) oli aikoinaan suomen kielen ja etenkin sen murteiden esitaistelija. Juvalla lapsuutensa viettänyt ja myöhemmin hetken Kuopiossakin asunut Gottlund piti etenkin Savon murretta suuressa arvossa: hänen mielestään se oli ”suomen kielen ydin ja kukka”. Savo oli ainoa runouteen soveltuva kieli.
Jos se Gottlundista olisi kiinni, savoa puhuttaisiin nyt kirjakielenä. Mies viljeli murretyyliä myös omissa kirjoituksissaan niin, että kanssaihmiset olivat kauhuissaan. Suomen kielen kehittäjä Carl Niclas Keckman ihmetteli, kuinka ”hän (Gottlund) kirjottoo semmosta Savon suomea, että jok’ ei ouk siihen oikeen tottunna, soapi usein peätänsä kynsiä, ennen kuin peäsöö selvillen Kaarle Gottlunnin kirjoitusten kansa”.
Murteista johtuneet kieliongelmat eivät ole olleet mitenkään harvinaisia. 80-vuotias serkkuni kertoi taannoin, miten kielimuurista johtuva sekaannus johti kouluaikoina siihen, että hänen kaverinsa sai jälki-istuntoa – ja ihan syyttä suotta.
Tuohon aikana koulua pidettiin erän isohkon talon päätytuvassa. Opetuksesta huolehti nuori ylioppilas, joka tässäkin tapauksessa oli tullut muualta Suomesta keskelle syvintä Savoa.
Oli syksy ja ensimmäiset pakkaset. Välitunnilla lapset leikkivät ja tasapainoilivat aidan päällä, alla maa oli jo roudassa. ”Tuohon rouvan piälle jos puttoo, niin huonosti suattaa käävä”, tuumasi yksi oppilas, ja saman tien kommentin kuullut opettaja lätkäisi pojalle jälki-istuntoa, epäilemättä epäsiveellisestä kielenkäytöstä.
Vaan eihän tuohon aikaan koulupojat d-kirjainta tunteneet, saati käyttäneet.