Joskus synkkien maailman ja kotimaan uutisten joukossa on uutinen, joka saa päivän alkamaan hymy huulilla ja pistää ajattelemaan asioita toisella tavalla.
Tällä kertaa tuollainen uutinen oli alankomaalaisen lihakarjavasikoihin erikoistuneen maatilan pojan yritys pelastaa yksi vasikka teurastamolta.
Waayerin perheen maatilalle tuodaan säännöllisesti pääasiassa sonnivasikoita, joita ruokitaan tilalla vasikanlihan tuotantoa varten. Koska vasikanlihalle on maailmanlaajuisesti suuri kysyntä, tällaisten vasikoiden kasvattaminen on taloudellisesti houkuttelevaa.
Perheen poika Wouter (s. 1989) sai pienenä hoidettavaksi oman vasikan, jolle hän antoi nimen Liesje. Liesje kasvoi ja yhtäkkiä sen paikka navetassa olikin tyhjä. Liesje oli viety viiden kuukauden jälkeen teurastamoon. Tuolloin Wouterin elämä heitti kuperkeikkaa. Hänestä tuli vegaani.
Wouter opiskeli journalistiikkaa ja taistelee nykyään polarisaatiota vastaan etsimällä yhteyksiä maanviljelijöiden ja eläinten ystävien välille. Hän on myös mielipidevaikuttaja, jolla on yli 20 000 seuraajaa Instagramissa. Vuonna 2024 hän sai Alankomaiden vegaaniyhdistyksen myöntämän parhaan vegaanisen inspiraattorin palkinnon.
Lyhyttä dokumenttielokuvaa “Liesjes hokje was leeg” (Liesjen karsina oli tyhjä) varten Wouter palasi jokin aika sitten maatilalle ja sai hoitaakseen uuden Liesjen. Liesje kasvaa perheen maatilalla ja sen tulevaisuus on teurastamolla, jonne se joutuu lähtemään muiden vasikoiden mukana.
Vai joutuuko? Wouter kuluttaa paljon aikaa Liesjen kanssa ja vasikka tuntuu nyt hänestä lemmikiltä. “Eihän kukaan lähetä koiraansakaan teurastamoon.”
Wouter halusi Liesjelle oman paikan navetassa, jossa kaikki vasikat olivat yhdessä tilassa. Hän joutui keskustelemaan asiasta kauan ja kiivaasti isänsä ja veljensä kanssa, sillä he eivät ymmärrä, miksi yksi vasikka otettaisiin lemmikiksi. Wouter piti pintansa ja isän mukinoiden säestämänä Liesje siirrettiin lopulta erilleen.
Mutta vasikan pitäminen karsinassa yksin, eristyksissä muista vasikoista, ei ole hyvinvointisääntöjen mukaan sallittua. Mitäs nyt? Kaiken lisäksi Wouter kuuli, että karsinassa yhdessä kasvaneet eläimet ovat ystäviä koko loppuelämänsä.
Wouterin ei auttanut muu kuin pyytää isältään lisää sonnivasikoita. Isä kuunteli pojan pyyntöä ihmeissään. Yhtäkkiä tilalla olisi vasikoita, jotka täyttäisivä navetan, mutta niitä ei vietäisikään teurastamoon. “Hölynpölyä ja rahan tuhlausta!”
Mutta Wouter ajatteli, että raha olisi rahaa, tulipa se keneltä tahansa. Hän suostutteli isänsä myymään Liesjen ja sen mahdolliset uudet kaverit hänelle itselleen. Hän sai kolme uutta sonnivasikkaa: Herman, Pino ja Bos.
Ongelmana oli, ettei Wouterilla ole rahaa. Saadakseen sopimuksen isänsä kanssa valmiiksi hän aloitti vähän aikaa sitten joukkorahoituskampanjan. Aikaa on vähän: helmikuun alkuun mennessä hänen on kerättävä tarpeeksi rahaa vasikoiden ostamiseksi. Ellei se onnistu, sonnit lähtevät teurastamoon. Kun vasikat vanhenevat, niiden markkina-arvo laskee.
Wouterin toisena haasteena on löytää ajoissa paikka, jonne sonnit voivat jäädä. Hän on jo käynyt katsomassa olemassa olevia lehmien vanhainkoteja, mutta ne ovat lähes kaikki täynnä. Ja Wouter haluaa pitää kaikki neljä vasikkaa yhdessä, sillä ne ovat nyt yksi “porukka”.
Wouterilta kysellään, eikö neljän vasikan pelastaminen ole turhaa työtä, sillä joka päivä teurastamoihin menee tuhansia vasikoita. Wouter myöntää, ettei hänen tekonsa ratkaise mitään, mutta ehkä se on symbolista, ja joskus sellainen saa jotain liikkeelle. “Ehkä se ristiriita, että maatalon poika maksaa omalle isälleen vasikoiden pelastamiseksi, voi saada ihmiset ajattelemaan.”
Liesje on nyt “Alankomaiden tunnetuin vasikka” ja Wouterin kampanja sujuu odotettua paljon paremmin. Yhden päivän aikana lahjoituksia oli kertynyt jo lähes 400 ja rahaa yli 7000 euroa. Tavoitteena oli 5500 euroa, mutta tuota tavoitetta on nyt korotettu 10 000 euroon. Kaikki ylimääräinen menee lehmien vanhainkodin hoitomaksuihin.