Helena Sirviö saa inspiraation runoihinsa havainnoimalla arkea ja ihmisiä. Kävellessä on hyvä hetki muokata runoja päässään.
Olen opetellut irti siitä ajattelusta, että mitähän nuo muut minusta ja runoistani ajattelevat, sanoo sonkajärveläinen runoilija Helena Sirviö.
Helenan runot ovat räväköitä, reheviä ja elämänmakuisia, ehkä jonkun mielestä liiankin suorasukaisia. Näin Helena koki asuessaan Jyrkällä, kun hänen runojaan julkaistiin 30 vuotta sitten.
– Kari Hotakainen laittoi minulle Nuori Voima -lehden arvostelupalvelusta vuonna 1990 tulikivenkatkuisen palautteen, että nyt ne runot sieltä maailmalle! Hänen mielestään me maalaiset olimme tyhmiä, kun piilotimme runomme pöytälaatikkoon. Olen koulukiusattu, siitä se arkuus johtuu. Ihminen kuvittelee itsensä huonoksi tultuaan kiusatuksi. Mieluummin peräännyin kuin olin esillä.
Iän myötä rohkeutta on tullut lisää, eikä Helena arastele kirjoittaa vaikka erotiikasta.
– Ei minun runojani tarvitse lukea, jos ei kiinnosta. En itsekään lue enkä kommentoi sellaista, mistä en tykkää.
Vieläkin jykerrät
lapinleukulla
juhannusyönä
sydämen kuvat
koivunkylkeen
Yksi väärä sana pilaa koko tekstin.
Peipot palaavat keväällä.
Haikaraa ei enää
ole näkynyt.
Monet runot kertovat Helenan ja Taunon välisestä, aikuisten ihmisten rakkaussuhteesta, josta syntyi avioliitto ja kaksi lasta. Pariskunta on pitänyt yhtä vuodesta 2000 lähtien.
– Taunon mökki oli taloni naapurissa ja ojan yli oli huasteltu, huasteltu ja huasteltu, muistelee edellisestä liitostaan leskeksi jäänyt Helena.
Mökki on Jyrkällä edelleen, mutta talossa asuu Helenan pojan perhe. Helenalla on aiemmasta liitostaan neljä lasta, joista yksi on enkeliveli. Iloa tuovat kaksi lapsenlasta ja kolme bonuslastenlasta Taunon kautta.
Helenan ja Taunon kodissa Sonkajärvellä näkyvät pariskunnan käsityöharrastukset. Helena kävelee paljon, sata kilometriä viikossa.
– Kävellessä on mitä mainioin hetki muokata tekstiä päässään. Yksi väärä sana pilaa koko tekstin. Usein jätän runon lepäämään joksikin aikaa, ja aivojen levättyä näen viimein kokonaisuuden, Helena selittää runojensa syntyprosessia.
Todellisella surulla
umpeenmuurattua
ei tekoilo liota auki
Ajanoloon oppi
nauramaan.
Vaikka itkee.
”Näillä leveyksillä” on vielä julkaisematon runokokoelma, jossa on huomioita tuttavien elämästä. Viime aikoina Helena on kääntänyt runojaan Savon murteelle. Ehkä ne julkaistaan joskus.
– On naurattanut niin mahottomasti, kun olen niitä kiäntänyt! Savon kieli on rikasta, kun kaikkiin verbeihin laitetaan kuvaileva liite, kuten ”muata mosottaa”. Pitää vain varoa, ettei sotke Kainuun murretta sekaan.
Helena on kotoisin Sotkamosta. Lapsuuskoti jäi Talvivaaran alle. Jo kansakoulussa hänen aineitaan luettiin ääneen.
– Kirjoitin runoja Koululainen - ja Nuori Voima -lehtiin. Runojani on julkaistu myös Suosikissa ja Miilussa. Jyrkällä olin kansalaisopiston piirissä, jossa joku sanoi, että voisin osallistua Ylä-Savon kansalaisopistojen kilpailuun. Voitin ensimmäisen palkinnon vuonna 1993. Olen käynyt Mieslahden opiston kurssin, mutta muuten olen opetellut kirjoittamista itsenäisesti kirjoja lukemalla.
Helena Sirviöllä on nyt runojensa savontamistyön lisäksi yksi kirjallinen haave mielen päällä.
– Haluaisin tehdä yhden kokonaisen kirjan minusta ja Taunosta ja yhteisestä elämästämme.