perjantai 29.5.2020 Oiva, Oliver, Olivia, Oivi

Häpeämättömän kotiseutuhenkinen

Sometellaan

Joskus tuntuu kuin tätä päivää elettäisiin vain sosiaalisessa mediassa. Maailman vallanpitäjät ja poliitikot hoitavat hommansa muutamalla rivillä Twitterissä, yrityselämä ja varsinkin nuoret ovat ottaneet Instagramin omakseen ja Facebookista löytyy jos jonkinlaista ryhmää.  Luin jostain, että Donald Trump twiittaa kymmeniä kertoja päivässä. Mutta paljon mekin tavalliset tallustajat kulutamme aikaamme kännyköiden, tablettien ja läppäreiden avaamassa uudessa maailmassa.

Minun some-elämäni alkoi vähän pakosta jo melko varhaisessa vaiheessa töiden johdosta.  Ensimmäisenä tutustuin LinkedIniin, johon joku työn kautta tapaamani henkilö minua pyysi liittymään. En ole ollut aktiivinen LinkedInissä vaan pidän sitä ”käyntikorttilaatikkona”, jonne huolin vain ne, joiden kanssa olen käsipäivää sanonut – ja suurin osa heistäkin on työkontakteja. Monille LinkedIn on ”online ansioluettelo”, joka varmaan auttaakin nykyään työelämässä, sillä kyllä kaikki työnantajat ”googlaavat” työtä hakevat internetistä.

Jo kauan sitten töihin piti perustaa Facebook-tili ja muutaman vuoden kuluttua siitä Twitter-tili. Verkkosivu on jäänyt melkein kokonaan unholaan – sieltä löytyy vain pysyvää tietoa, jota ei kovin usein tarvitse päivittää.  Kaikki tiedotus kulkee somen kautta – se on nopeaa ja leviää laajalle.

Some-kärpänen pisti sitten työelämästä henkilökohtaiseen kanssakäymiseenkin ja piti päästä Facebookiin. Facebookin kautta lapsuudenystävät löysivät toisensa – se oli ilonpäivä! Ennen sain ystäviltä – ja kirjoitin heille – pitkiä kirjeitä. Nyt jokainen julkaisee Facebookissa lyhyen tekstin ja kuvia ja saavuttaa samalla kertaa kaikki kaverit, jotka Facebookia käyttävät. Ja vähän ”salaisemmat” viestit voi näppärästi lähettää yksityisviestinä. On tietenkin poikkeuksia: jotkut käyttävät Facebookia päiväkirjan tapaan – sellaisia on kiva lukea! Mutta kyllä minä vieläkin mieluummin lukisin niitä pitkiä kirjeitä… Ehkä on toivoa, sillä luin juuri yhdestä trendiennusteesta, että vuosi 2020 tuo takaisin kirjeet.

Twitter on oma maailmansa, joka kiehtoo minua sen takia, että julkaisujen merkkimäärä on rajoitettu ja tiedonkulku todella nopeaa. On haasteellista sanoa asiat lyhyesti ja ytimekkäästi. Twitterin kautta koin kesälomalla elämäni yllätyksen. Olin ryhtynyt seuraamaan Twitterissä joskus erästä Sibeliusta, jonka twiitit koskevat pääasiassa Jean Sibeliusta ja hänen musiikkiaan tai suomalaista kuvataidetta. Mielikuvani twiittaajasta oli suomalainen mies, ehkä toimittaja – joka tapauksessa joku, jolla oli tekemistä musiikin kanssa. Syyskuussa olimme Lahdessa Sibelius-festivaaleilla ja siellä olin julkaissut Twitterissä jotain festivaaleihin liittyvää. Viimeisenä aamuna hotellimme hississä eräs pienikokoinen ulkomaalainen nainen kysyi minulta, olinko Auli. Kysyjä oli Sibelius! Ei ollut suomalainen mies, ei toimittaja eikä musiikin ammattilainen vaan joku, joka jo hyvin nuorena rakastui Sibeliuksen musiikkiin. Kiitos Twitterille: tuo tapaaminen toi myöhemmin täällä Alankomaissa mukanaan muitakin musiikin ystäviä.

Sitten on vielä WhatsApp. Sitä ilmanhan ei voi oikeastaan olla. WhatsAppin kautta vaihdetaan kuulumiset hyvin nopeaan ja lähetetään valokuvia. Perheillä, ystäväpiireillä, työpaikoilla on omia WhatsApp-ryhmiä. Kätevää, kun saman tiedon saa kaikille samalla kertaa.

Töissä meillä on myös Instagram. Sen hoitamisen olen delegoinut nuoremmille, sillä en ole ehtinyt vielä opetella sen käyttöä riittävästi. Jossain syvällä sieluni sopukoissa ajattelen, että kyllä minä vielä oman Insta-tilinkin avaan ja loihdin sinne mitä upeimpia kuvia ja stooreja. Sitten joskus, kun on aikaa muullekin kuin Facebookille ja Twitterille ja WhatsAppille… Mutta sitä ennen sometellaan näillä!

Kommentit

  • Liisa K.

    Kiva juttu ja niin totta! Näinhän se nykyään on. Kiva olis joskus lukea myös pitkiä kirjeitä, mutta kukapa niitä enää ehtii / jaksaa kirjoitella….

Jätä kommentti

*